Johdanto

Johdanto

Tässä raportissa esitimme tämän kysymyksen lapsia hoitaville lääkäreille, sairaaloiden työntekijöille, eriarvoisuustutkijoille ja evoluutiobiologille. Oli odotettavissa, että vastaukset vaihtelevat ja että kukaan ei väitä pystyvänsä tyhjentävästi selittämään, miksi näin on.

Pyysimme raportin kirjoittajaksi toimittaja Anne Ignatiuksen. Halusimme tekijäksi kirjoittajan, joka selvittää kysymystä riippumattoman toimittajan näkökulmasta. Syynä olivat kysymyksen pintaan nostamat tunteet. Syöpää sairastuneiden lasten vanhemmat ovat keskustelleet runsaasti tutkimuksen esiintuomasta eriarvoisuudesta. Uskoimme, että kokeneen toimittajan kirjoittamana raportti pystyy avaamaan kysymystä selkeästi ja ymmärrettävästi. Kukaan ei halua, että matalatuloinen ihminen kokee syyllisyyttä tilanteestaan, ja siksi koimme tärkeäksi, että monisyistä ilmiötä selvitetään mahdollisimman monipuolisesti.

Kirjoitimme myös ruotsalaiselle professori Göran Therbornille, joka on yksi maailman johtavista eriarvoisuustutkijoista. Hän piti ilmiötä merkittävänä ja muistutti, että kytköksiä syöpäkuolleisuuden ja sosioekonomisen taustan välillä on löydetty myös kansainvälisesti. Tätä ilmiötä selittävää tutkimusta on kuitenkin vielä toistaiseksi vähän. Tiedämme kuitenkin laajemminkin kansainvälisten ja suomalaistenkin aineistojen pohjalta, että terveys ei jakaudu tasaisesti eri väestöryhmien kesken.

Therborn on julkaissut joitain vuosia sitten kirjan, jonka otsikko on raju: ”Eriarvoisuus tappaa” (Vastapaino 2014). Hän perustelee kirjansa väitettä monella tasolla, mutta yksi keskeisimmistä perusteluista nousee terveyden epätasaista jakautumista tarkasteltaessa. Esimerkiksi matalatuloiset ja vähän koulutetut kuolevat nuorempina kuin muut. Löydös lapsikuolleisuudesta pysäyttää kuitenkin siksikin, etteivät lasten syövät näytä olevan yhteydessä elämäntapoihin. Surullista kyllä eriarvoisuus ulottuu laajemminkin sukupolvelta toiselle. Näiden faktojen valossa matalatuloisuuden ja syöpään kuolleisuuden välinen yhteys ei ole yllätys.

Matalatuloisuuden ja lasten syöpäkuolleisuuden välinen yhteys perustuu viiden vuoden seurantajaksoon, jonka aikana ero selviytymisessä näkyy selkeästi. Raporttiin haastateltu lääkäri, kuntoutusohjaaja ja psykologi kertoivat näkevänsä hyvin vähän eroa eri väestöryhmien välillä ja ovat aidosti hämillään tuloksesta.

Tiedämme myös, että lääketieteellinen hoito on hyvin tarkkaan säädeltyä. Lasten syöpähoidot annetaan yliopistollisissa keskussairaaloissa, ja hoito seuraa protokollaa. Tästä voisi päätellä, että ero selviytymisessä tulee näkyväksi jossain sairaalan ulkopuolella. Toinen tärkeä havainto, joka raportista käy ilmi, on se, miten puhumme selviytymisestä. Kun lapsi sairastuu syöpään, kyseessä on lääketieteen alaan kuuluva ilmiö. Soluissa on tapahtunut muutoksia, jotka ovat ilman hoitoa kuolettavia potilaalle. Jos hoito onnistuu, kuten se useimmiten tänä päivänä onnistuu, voidaan sanoa, että potilas on selvinnyt syövästä – näin siis solutasolla.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Entäpä jos syöpäsairaus vaikkapa uuvuttaa toisen tai molemmat vanhemmat? Entä jos perhettä ja läheisiä ei pystytä tukemaan hoitojen jälkeen ja koko perheen hyvinvointi kärsii entisestään? Tai entä jos syöpään sairastunut lapsi tulee taustasta, jossa on jo valmiiksi erilaisia ongelmia, esimerkiksi vakavia mielenterveysongelmia tai päihteitä, ja hän palaa sinne hoitojen jälkeen? Voidaan edelleen sanoa, että lääketieteellisessä mielessä syöpä on selätetty. Mutta onko potilas todella selvinnyt, jos hänen arkensa ja perhesuhteensa ovat rikkoutuneet? Lääketieteelliset hoidot kestävät 1 ½–3 vuotta, mutta voiko selitys erolle menehtymisessä löytyä niistä vuosista, kun lapsi ei olekaan enää osastolla?

Tämän raportin tarkoitus on toimia keskustelunavaajana ja ymmärryksen lisääjänä. Syyllisiä siihen surulliseen faktaan, että seitsemän lasta sadasta kuolee perheiden tuloerojen takia, ei ole.

Tutkimuksen avulla voimme löytää ne keinot, joilla uudistamme järjestelmän niin, ettei yksikään perhe jää yksin ja kaikki saavat oikeaan aikaan tarvitsemansa tuen.

Antti Karjalainen ja Lassi Kurkijärvi