Verkostot hyödyttävät sairastuneita

Korkeasti koulutetut ovat ehkä tottuneempia kaivamaan uusia tutkimustuloksia ja saavat ehkä kuulla uusista lääkkeistä muita aikaisemmin. Kun he tietävät, että uusia lääkkeitä on olemassa, he osaavat pyytää niitä.

Ainakin korkeasti koulutettujen verkostoista saattaa olla apua silloin, kun lapsi sairastuu. Korkeasti koulutetut tuntevat muita korkeasti koulutettuja, ja heidän joukossaan voi hyvin olla lääkäreitä, mahdollisesti syöpälääkäreitä, joilta voi kysyä neuvoa.

”Ehkä hyvätuloiset vanhemmat pystyvät pelaamaan lapselleen hieman parempaa hoitoa”, Vaalavuo sanoo.

Vaalavuota kuunnellessa tekee mieli myhäillä. Jos on koskaan ollut huolestunut omasta tai läheisensä terveydestä ja ollut pontevasti lääkärin tai sairaanhoitajan kanssa eri mieltä, niin tietää, että vaatimalla saa enemmän myös terveydenhuollossa. Vaatiminenkin tosin vaatii tietynlaista itsetuntoa, jota hyvä sosioekonominen asema ja koulutus vahvistavat. Maallikko ei voi päätellä, kuinka paljon merkitystä näillä vaatimalla saavutetuilla eduilla on hoidon tehoamisen ja parantumisen kannalta, mutta ainakin on yritetty edes hieman enemmän.

Potilasta ei ehkä vielä lähetetäkään sairaalasta kotiin. Hänestä otetaan ehkä sittenkin vielä joitain kokeita, joita ei muuten olisi otettu. Hänen ei ehkä sittenkään tarvitse valita kahden hoidon välillä, vaan hän saa molemmat.

Tutkimukset puoltavat tätä havaintoa. Kaikki eivät välttämättä saa samanlaista hoitoa – ja nyt puhutaan yleisellä tasolla, ei syöpää sairastavista lapsista – vaan ainakin aikuisten mielenterveyspalveluiden puolelta tiedetään, että eniten koulutetut ohjataan hoitoon herkemmin kuin muut.

Voi olla, että sama ilmiö vaikuttaa jollain tavalla myös siinä vaiheessa, kun oireileva lapsi viedään ensimmäistä kertaa lääkäriin, sanoo THL:n tutkija, valtiotieteiden tohtori Anna-Maria Isola. Hän tutkii ylipolvista eriarvoisuutta ja on kuullut monia tarinoita siitä, kuinka potilas on kokenut vähättelyä siksi, että tämä on niin sanotusti huono-osainen.

”Sitä vaihtoehtoa ei voi sulkea pois, että lääkäri ottaa koulutettujen ja hyväosaisten vanhempien lasten oireet vakavammin.”

Voi myös olla, että kouluttamattomat vanhemmat eivät vaadi apua samalla tavalla kuin koulutetut. Ehkä he eivät osaa yhtä hyvin sanallistaa sitä, mitä he tarvitsevat. Sillä taas voi olla vaikutusta ennusteeseen.

Tämä kaikki on spekulaatiota, Isola muistuttaa. Mutta on hänellä asiasta omiakin kokemuksia. Hänen sairas lapsensa on saanut parempaa hoitoa vain siksi, että Isola uskalsi avata suunsa ja vaatimalla vaati.

Isolan suvussa kulkee harvinainen verisairaus. Hän on viettänyt poikansa kanssa pitkiä aikoja Helsingin Lastenklinikan osastolla 10, jolla hoidettiin lasten syöpä- ja veritauteja Uuden lastensairaalan valmistumiseen saakka.

Kun poika tuli murrosikään, hän masentui. Isola keksi ottaa yhteyttä poikaa aikaisemmin hoitaneelle osastolle ja pyysi apua. Sieltä kerrottiin, että monilla osaston entisillä potilailla on ollut mielenterveyden häiriöitä ja että heille on oma psykiatrinen yksikkönsä, josta Isola ei ollut aiemmin kuullut. Poika pääsi sinne hoitoon, mutta pian hoitosuhdetta oltiin katkaisemassa. Isolan piti taistella, jotta hoito jatkui.

Hoito tehosi, ja poika toipui.