Voivatko voimat loppua?
Silti jokainen käsittelee lapsen sairautta eri tavoin. On aivan tavallista, että siinä vaiheessa kun toinen vanhempi on järjestänyt mielessään kaiken jopa mahdollisia hautajaisia myöten, toinen ei vielä usko, että sairaus on totta.
Kaikki pelkäävät. He pelkäävät menettämistä, kuolemaa, hoitojen uusiutumista, sitä miten arjesta selviää ja sitä miten lapsi jaksaa.
Ajan kuluessa stressi helpottuu, mutta ei kaikkien. Kriisistä selviämiseen vaikuttaa se, millaisesta tilanteesta kriisin keskelle joutuu. Jos taustalla on traumoja, työttömyyttä, mielenterveysongelmia, taloudellista ahdinkoa tai muita vaikeita kokemuksia, vastoinkäymiset koetaan usein voimakkaampina kuin silloin, kun pohjatilanne on tasainen.
Voisiko tässä olla syy, joka osaltaan selittäisi tutkimuksen tulosta? Voiko vanhempi lopulta olla yksinkertaisesti niin poikki, ettei hän huomaa lapsen oireita tai pysty huolehtimaan tästä samalla tavoin kuin muuten huolehtisi?
Koivula ei pidä sitä todennäköisenä. Kun lapsella todetaan henkeä uhkaava sairaus, väsyneetkin vanhemmat tinkivät arjessaan muusta kuin lapsen sairauden hoidosta. Hän on nähnyt erittäin kuormittuneidenkin vanhempien tekevän kaikkensa, jotta lapsen sairaus tulisi hoidetuksi.
”On selvää, että mitä enemmän on kuormitusta, sitä vähemmän on voimavaroja. Siitä on kuitenkin pitkä matka siihen, että ei pysty huolehtimaan sairaasta lapsestaan.”
Koivula kuitenkin korostaa, että asiasta tarvittaisiin tutkimustietoa. Nyt päätelmiä voidaan tehdä vain kokemusperäisen tiedon varassa.
Eriarvoisuutta tutkivien Maria Vaalavuon ja Anna-Maria Isolan vastaus on toisenlainen. He pitävät sitä täysin mahdollisena, että totaalisen ylikuormittuneet vanhemmat eivät välttämättä pysty huolehtimaan lapsestaan samalla tavalla kuin hyvinvoivat vanhemmat. Sellaisessa tilanteessa ei välttämättä pysty havahtumaan lapsen oireisiin kovin varhain.
Isola kutsuu sitä fysiologiseksi jumitilaksi. Siinä ihmisten energia sitoutuu ahdistukseen.
”Silloin saattaa jäädä huomaamatta tärkeitä merkkejä, jotka kertovat lapsen terveydestä. Se on inhimillistä.”
Ihmisen taloudellinen tilanne vaikuttaa siihen, miten häneen suhtaudutaan. MOnet hyvin heikossa asemassa olevat kokevat, että kukaan ei arvosta heitä, Isola kertoo.
”Se on yleinen ja paha kokemus. Nämä ihmiset tuntevat, että he eivät pysty vaikuttamaan mihinkään. Se lukitsee elämän.”
Isolan haastattelemat ihmiset ovat kertoneet monia kokemuksia eriarvoisesta kohtelusta. Eräs vanhempi kertoi, että hänen lapsensa mielenterveyttä ei hoideta, koska vanhemman lapsuus on ollut huono.
Eräs vanhempi kertoi kohtelustaan, kun hänen lapsensa oli sairastunut syöpään. Sairauden keskellä vanhempi ei jaksanut pitää kotia siistinä, eikä hänellä tietenkään ollut varaa palkata siivoojaa. Kun lastensuojelun sosiaalityöntekijä tuli käymään, hän antoi rankkaa palautetta likaisesta kodista. Edes sosiaalityöntekijä ei pystynyt tukemaan vanhempaa vaan syyllisti tätä.
Myös Isolan kokemuksen mukaan kaikki vanhemmat rahatilanteesta riippumasta pyrkivät tekemään parhaansa lastensa hyväksi. Vain päihdevanhemmat laiminlyövät lapsiaan. Mutta ei tarvitse olla päihdevanhempi, että tilanne voi muodostua niin rankaksi, että lapsen oireet voivat jäädä näkemättä.