Rohkea pelkää ja uskaltaa silti
Kun sairastuin 23-vuotiaana imusolmukesyöpään, omaksuin nopeasti positiivisen taistelijan roolin.
Diagnoosin jälkeen ajoin hiukset pois omasta aloitteesta jotta hoidot eivät ”veisi niitä”, kirjoitin sairastumisesta perustamamme Pelaaja-lehden nettifoorumilla avoimesti ja kävin heittämässä ylävitosia kavereideni kanssa “ennen taistelua”.
Mutta rohkean selviytyjän identiteetti jättää piiloon paljon.
Se ei kata valvottuja öitä, jolloin mielessä pyörivät Googlesta häpeillen haetut selviytymistilastot, vihaisia tunteita siitä pääsenkö vielä matkustamaan maailman ääriin kun ystävät suunnittelivat reppureissujaan tai pohjatonta väsymystä, jonka haluaisi muttei voi myöntää, ja vain jäädä sängyn pohjalle.
Taisteilija ja pelko samassa paketissa
Vasta nyt olen ymmärtänyt, että kumpikaan näistä vastakohdista ei ole totta – ja molemmat ovat. Ensimmäinen lista kertoo siitä miten toimin vajaan vuoden sairasaikana – jälkimmäinen mitä myös tunsin sisimmässäni.
Hollantilaiset kasvattavat lapsia sanomalla, että on täysin ok pelätä, mutta rohkea on se joka uskaltaa silti.
Nelivuotias tyttäreni Laura on sisäistänyt tämän vahvasti: hän uskaltaa tunnustaa pelkäävänsä, mutta hyppää silti rohkeasti temppuradan vaikeimmasta kohdasta tai astelee lavalle esiintymään päiväkodin juhlassa.
Me emme valitse kokemiamme tuntemuksia, mutta me valitsemme mitä merkityksiä me annamme niille ja miten me toimimme niiden seurauksena.
Psykologian professori Lisa Feldman Barrett kuvailee TED-puheenvuorossaan kauniisti sitä miten aivomme rakentavat tilanteista tulkintoja, joita sitten sanoitamme tunteiksi.
Esimerkiksi ennen tärkeää koetta tai esitystä pulssimme nousee ja kämmenet hikoavat. Me voimme valita koemmeko sen lamauttavana jännityksenä vai merkkinä siitä, että olemme valmiit taisteluun ja tekemään tilanteessa parhaamme. Opiskelijoiden tenttimenestys riippui tutkimuksessa siitä, kumman merkityksen he antoivat kokemalleen tuntemukselle.
Pelkoa ei tarvitse hävetä
Itse olen löytänyt tästä ajatuksesta armollisuutta. Pitkään mietin kielsinkö negatiiviset tuntemukset ja keskityinkö ainoastaan näyttelemään positiivista. Nyt olen päätynyt ulottamaan keskitysleireiltä selviytyneen itävaltalaisneurologin Viktor Franklin ydinajatuksen myös omien tunteiden ja identiteetin käsittelyyn.
“Ihmiseltä ei voida ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta valita oma suhtautumisensa”, Frankl kirjoittaa teoksessaan Ihmisyyden rajalla.
”Yöllä kuolemanpelon kokeminen ei ole väärin, mutta voimme myös itse valita minkä merkityksen sille tunteelle antaa.”
Vaikka olisimme positiivisia taistelijoita, ei tarvitse hävetä pelkoa ja epävarmuutta tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Samalla voimme toimia rohkeasti vastoinkäymisten edessä: tehdä voitavamme terveytemme eteen, mutta myös kannustaa muita ympärillämme – ja jakaa rohkeasti myös epävarmuutemme.
Näin osallistumme myös virheellisten vastakohtien purkamiseen. Rohkea on se, joka pelkää mutta uskaltaa silti.
Kuvat: Lari Järnefelt ja Petri Mast