Perhonen muistuttaa sisaren läheisyydestä
11-vuotias Katariina ei pysty puhumaan Sylvan Kanssakulkija-videokuvausten aikana. Hän piirtää perhosen kuvaa. Perhonen symboloi hänen suhdettaan edesmenneeseen sisareensa, Kiiaan.
Kiia sairastui neuroblastoomaan alle kolmevuotiaana, vuonna 2010. Keväällä 2016 syöpä uusiutui. Kiia menehtyi keväällä 2018. Sisaruksilla, Kiialla ja Katariinalla oli ikäeroa puolisentoista vuotta. He olivat hyvin tiiviisti yhdessä. Sisarusten suhteesta kuoriutui koskettava perhostarina.
Perhostarina sai alkunsa Kiian kuoleman jälkeen, ensimmäisenä äitienpäivänä, jolloin osa perheestä meni Kiian haudalle. Katja-äiti kertoo toivoneensa jonkinlaista merkkiä edesmenneeltä tyttäreltään.
– Haudalle tuli suruvaippa-perhonen. Se lenteli Katariinan ympärillä. Välillä perhosen siivet koskivat tytön poskia ja hiuksia. Perhonen meni välillä kauemmaksi, mutta palasi taas Katariinan luokse.
– Näin tapahtui seuraavallakin käyntikerralla, tosin tällä kertaa kyseessä oli eri perhonen. Sama tapahtui kesäkuun loppuun mennessä kaikkiaan neljä kertaa. Aina perhonen tuli Katariinan luokse, ei muiden. Välillä perhonen istui Katariinan kädelle, Katja-äiti kertoo.
Perhe on halunnut tulkita tapahtuman siten, että Kiia ilmoitti kaiken olevan hyvin. Kyseisen kesän jälkeen perhosten vierailut loppuivat. Viime kesänä perhosia ei enää näkynyt Kiian haudalla.
Katariina kertoo kokemuksen olevan hänelle lohduttava, vaikkakin perhosen ilmaantuminen tuntui erikoiselta.
– Ajattelin, että perhonen oli Kiia. Viime kesänä toivoin, että näkisin perhosen, ja olin vähän pettynyt, kun sitä ei enää tullut haudalle.
Katja kertoo olevansa jääräpäinen ihminen, joka on tottunut hoitamaan kaiken itse. Kiian eläessä perhe eli suppeata elämää ilman ulkopuolista tukea.
– Kun Kiia ensimmäisen kerran sairastui, jouduin laittamaan teini-ikäiset lapseni perhekotiin ja nuorimman tyttäreni avosijoitukseen, koska olin aina Kiian luona TAYS:ssa. Muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä lasten isä ei ollut elämässämme enää mukana. Olin todella yksin tilanteen kanssa, hän muistelee.
Minkälainen kanssakulkijuus olisi ollut tuossa tilanteessa tarpeen?
– Olisin tarvinnut apua eniten käytännön asioissa, sillä minulla ei ole autoa tai ajokorttia. Helpotusta olisi tuonut se, että joku olisi käynyt vaikkapa kaupassa. En kuitenkaan pyytänyt apua, enkä sitä oikeastaan halunnutkaan. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe.
Sylvan vertaistukikoulutus antaa myös mahdollisuuksia kanssakulkijuuteen.
– Vaikka en itse aikoinaan pyytänyt apua, olen kuitenkin toivonut, että voisin antaa apua sellaisille, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa. Toivon, että kokemuksemme voisi jonain päivänä koitua voimavaraksi, Katja toteaa.
Auta meitä auttamaan. Lahjoita Sylvalle. Kiitos.